Itsekin usein lankean tähän syntiin: oletan, että ystäväni ovat minulle ystävyytensä, ajankäyttönsä ja kiitoksen velkaa. Ajattelen, että heidän pitäisi pysyä ystävinäni, ja loukkaantuisin, jos he jättäisivät minut ilman selitystä. Tai selityksineen.
Näinhän ei kuitenkaan pitäisi olla. Jokainen saa itse päättää, kenen kanssa on tekemisissä. Jos jonkun naama lakkaa miellyttämästä, ei pitäisi periaatteessa olla mitään ongelmaa siinä, että "vaihtaa maisemaa". Kuulostaa itsekkäältä, mutta miltä kuulostaisi pakotettu ystävyys? Valitettavan paljon sellaista varmasti on: ollaan tekemisissä vian velvollisuudentunteen vuoksi. Tietenkin mukana ovat myös tunteet - ei haluta loukata toista. Se on tietysti hyvä, mutta omakin hyvinvointi ratkaisee ja sitä kannattaa vaalia, sillä teeskennelty ystävyys ei lopulta ole kummallekaan osapuolelle hyväksi.
Minulla on ystäviä, joiden takertuvuus on toisinaan ärsyttänyt minua. Ikään kuin olisin heille ystävyyteni velkaa. Totta kai arvostan heitä ihmisinä ja olen iloinen siitä, että he kaveeraavat kanssani, mutta jo periaatteesta joskus tekisi mieli tokaista, että en ole omaisuuttasi. Eräs ystävä lopulta lakkasikin pitämästä yhteyttä, kun tarpeeksi pitkään jätin vastaamatta hänen puheluihinsa. Masentunut kun tuolloin olin, en jaksanut jokakertaisia analyyseja avaruusolennoista, salaliittoteorioista ja maailmanhallituksen uhista. Oma uutiseni kihlauksestani puolestaan ei häntä jaksanut kiinnostaa yhtä toteamuslausetta enempää. Ei onnitteluja, ei mielenkiintoa.
Toisaalta ajattelen kyllä, että ystävyyssuhteiden olisi hyvä olla tasapainoisia. Jos toinen antaa ja toinen ottaa eikä vastavuoroisuutta ole, onko suhteessa silloin mitään järkeä? Olisiko kihlautumiseni pitänyt kiinnostaa ystävääni edes minuutin verran, kun kerran itse olin viikkotolkulla kuunnellut hänen vainoharhaisia juttujaan?
Voi ihmissuhteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano vain, mitä ikinä on mielessä!