Sisäinen ja ulkoinen kauneus

Usein sanotaan, että sisäinen kauneus on ulkoista tärkeämpää. Onko kukaan muu minun lisäkseni huomannut, että keskimäärin muita kauniimmat ihmiset tapaavat hokea sitä useammin kuin muut? Niin, helppo sitä on toistella, jos tietää, ettei itse tarvitse murehtia asiasta. Sanovat tasa-arvoa kannattavat yltiöoptimistit mitä hyvänsä, niin kyllä ulkoisella kauneudella vain on väliä. Työpaikkoja heltiää paremmin ja miehen löytää helpommin, jos on kaunis. Toisaalta kauneudesta voi myös olla haittaa, kun kateelliset syrjivät viehättävää naista tai panettelevat häntä hänen selkänsä takana.

Tämä on nimenomaan naisten ongelma.

Itsemurhan itsekkyydestä

Väitetään, että itsemurha on itsekästä. Päivänsä päättänyt ihminen aiheuttaa teollaan surua läheisilleen ja omaisilleen - miten ajattelematonta se häneltä oli, miten omanapakeskeistä! On tietenkin luonnollista tuntea surun ja kaipauksen rinnalla vihaa kuollutta kohtaan, mutta se on myös itsekästä. Pointtini on, että se on nimenomaan itsekkäämpää kuin itsemurhan tekeminen. On suurinta itsekkyyttä vaatia ystäväänsä/vanhempiaan/lapsiaan/sukulaisiaan elämään, vaikka toisesta jo pelkkä olemassa oleminen tuntuisi sietämättömältä. On itsekästä pakottaa toinen jäämään henkiin vain siksi, ettei tarvitsisi surra hänen poismenoaan.

Ihminen on vapaa yksilö, ei kenenkään omaisuutta. Minua oksettaa erityisesti sellainen ajattelu, että lapset olisivat vanhempiensa omaisuutta siksi, että nämä päättivät haluta itselleen lapsia (itsekästä!) ja tuoda heidät tähän maailmaan. Lapset syntyvät ja vanhemmat pitävät heidät hengissä antamalla ruokaa, vaatteita ja turvaa. He antavat lapsilleen hyvän elämän eväitä, mutta eivät lopulta voi asettua hallitsemaan jälkikasvuaan - elämä vanhemmilta on lahja, mutta lahjan saaja saa päättää, mitä lahjallaan tekee. Eikö totta?

Minulla ei ole lapsia, joten minun on tietenkin helppoa ajatella näin. Toivon sydämeni pohjasta, että jos joskus saan lapsia, en kuvittele omistavani heitä, vaikka minuun sattuisikin, jos joku heistä haluaisi kuolla.

Itse masennuksen laaksossa vaeltaneena tiedän myös, mitä on haluta pois elämästä. Tiedän senkin, millaista on olla vierelläkulkija sellaiselle ihmiselle, joka on itselle hyvin tärkeä mutta joka myös haluaisi tappaa itsensä. Suuttumustahan se minussa herättää, mutta sentään tiedostan tilanteen ja yritän päästä itsekkyydestäni eroon. Voin yrittää auttaa toista, mutta en voi pakottaa elämään. Eläminen on jokaisen oma valinta.

Ihmismieli vain on sellainen

Tämä kirjoitukseni liittyy yleisesti ihmisyyteen, ei vain ihmisten välisiin suhteisiin.

Väitän, että ihmiset nauttivat järkyttävien tapahtumien kauhistelusta. Sellaiset tapaukset kuin kouluammuskelut tai valtavat tsunamit lomakohteissa eivät kiinnosta vain siksi, että saataisiin tietää, mitä ympärillä tapahtuu ja miksi. Tuon tiedonhalun tyydyttämiseen riittäisi paljon pienempi uutistulva median taholta, mutta toisin aina käy. Lehdet kirkuvat otsikoillaan, mässäilevät uutisilla, jauhavat, paisuttelevat ja keksivät lisää otsikoita. Ja ihmiset lukevat järkyttyneinä, jotta saisivat jotakin keskusteltavakseen naapurin kahvipöydässä, kun oma tylsä elämä ei tarjoa enää mitään puhuttavaa. Salaa suurin osa nauttii oman harmaan arjen pysäyttävistä hirmuteoista ja katastrofeista. Äitini esimerkiksi lukee joka kesä lasten hukkumistarinoita iltapäivälehdistä, vaikka kyseiset uutiset pahoittavatkin hänen mielensä. Jotakin kiksejä hänen on pakko saada siitä, sillä miksi muuten hän lukisi noita uutisia, vaikka tietää niiden tuntuvan pahalta?

Tietysti asia on niinkin, että mitä enemmän jotakin asiaa uutisoidaan, sitä enemmän siitä ollaan kiinnostuneita. On eri asia kertoa aukeaman mittaisella uutisartikkelilla rekan ja henkilöauton kolarista kuin jos siitä olisi vain pieni maininta viimeisen sivun nurkassa. Suuri uutinen kiinnittää huomiota. Mutta toisaalta taas ihmisille kerrotaan paljolti siitä, mitä he haluavat kuulla. Jos surulliset tapahtumat eivät kiinnostaisi ketään, mitä hyötyä niitä olisi kirjoittaa?

Muistuttaisinkin siis jokaista lukijaa siitä mielettömästä mässäilyn mahdollisuudesta, jonka norjalaisen joukkosurmaaja Anders Breivikin oikeudenkäynti tulee tarjoamaan seuraavat kymmenen viikkoa. Käsi pystyyn, joka luki alle kolme lööppikirjoitusta kyseisen herran ammuskeluista viime heinäkuussa.

Olenko velkaa?

Itsekin usein lankean tähän syntiin: oletan, että ystäväni ovat minulle ystävyytensä, ajankäyttönsä ja kiitoksen velkaa. Ajattelen, että heidän pitäisi pysyä ystävinäni, ja loukkaantuisin, jos he jättäisivät minut ilman selitystä. Tai selityksineen.

Näinhän ei kuitenkaan pitäisi olla. Jokainen saa itse päättää, kenen kanssa on tekemisissä. Jos jonkun naama lakkaa miellyttämästä, ei pitäisi periaatteessa olla mitään ongelmaa siinä, että "vaihtaa maisemaa". Kuulostaa itsekkäältä, mutta miltä kuulostaisi pakotettu ystävyys? Valitettavan paljon sellaista varmasti on: ollaan tekemisissä vian velvollisuudentunteen vuoksi. Tietenkin mukana ovat myös tunteet - ei haluta loukata toista. Se on tietysti hyvä, mutta omakin hyvinvointi ratkaisee ja sitä kannattaa vaalia, sillä teeskennelty ystävyys ei lopulta ole kummallekaan osapuolelle hyväksi.

Minulla on ystäviä, joiden takertuvuus on toisinaan ärsyttänyt minua. Ikään kuin olisin heille ystävyyteni velkaa. Totta kai arvostan heitä ihmisinä ja olen iloinen siitä, että he kaveeraavat kanssani, mutta jo periaatteesta joskus tekisi mieli tokaista, että en ole omaisuuttasi. Eräs ystävä lopulta lakkasikin pitämästä yhteyttä, kun tarpeeksi pitkään jätin vastaamatta hänen puheluihinsa. Masentunut kun tuolloin olin, en jaksanut jokakertaisia analyyseja avaruusolennoista, salaliittoteorioista ja maailmanhallituksen uhista. Oma uutiseni kihlauksestani puolestaan ei häntä jaksanut kiinnostaa yhtä toteamuslausetta enempää. Ei onnitteluja, ei mielenkiintoa.

Toisaalta ajattelen kyllä, että ystävyyssuhteiden olisi hyvä olla tasapainoisia. Jos toinen antaa ja toinen ottaa eikä vastavuoroisuutta ole, onko suhteessa silloin mitään järkeä? Olisiko kihlautumiseni pitänyt kiinnostaa ystävääni edes minuutin verran, kun kerran itse olin viikkotolkulla kuunnellut hänen vainoharhaisia juttujaan?

Voi ihmissuhteita.

Ihmissuhteet ja omat tarpeet

Minulla on ystävä, joka väitti hetken aikaa olevansa ystäväni vain, koska ihailee ja arvostaa minua ihmisenä ja koska kanssani on mukavaa jutella. Hänen mukaansa siinä ei ole mitään itsekästä eikä hänellä ole sen suurempaa tarvetta minulle. Myöhemmin oivalsin, että puhuimme hieman eri asioista samoilla nimillä, mutta tuo keskustelu herätti minut ajattelemaan laajemmin kaikkia niitä ihmisiä, jotka kuvittelvat kykenevänsä altruismiin. Heidän kuvitelmansa minun nyt tekee mieleni murskata.

Ihminen ei ole jumala, joka rakastaa kaikkia ikuisella, epäitsekkäällä, uhrautuvalla agape-rakkaudella.

Ihminen on sosiaalinen olento, jolla on sosiaalisen olennon tarpeet. Kuvittele, että olet elänyt elämäsi ensimmäiset 15 vuotta muiden ihmisen keskuudessa ja sitten sinut heitetään betonikuutioon, josta ei ole mitään yhteyksiä toisiin ihmisiin. Vain kahdenlaiset ihmiset voisivat elää tuossa paikassa tulematta hulluksi: psykopaatit ja jostakin syystä ihmiselämän ulkopuolelle jääneet poloiset, esimerkiksi susilapset. Loput 99,9 % tällä planeetalla tarvitsevat toisiaan jollakin tavoin elääkseen tasapainoista, tyydyttävää elämää.

Mitä nuo tarpeet sitten ovat? No, ensinnäkin ne voivat olla positiivisia tai negatiisivia. Mielestäni positiivisia - siis eettisesti tarkasteltuna hyviä - tarpeita ovat muun muassa tarve saada rakastaa ja vastaanottaa rakkautta, luoda ystävyyssuhteita, luoda kontaktiverkkoja työelämässä ja tarve pyytää sekä saada apua kanssaeläjiltä elämän eri vaikeuksissa. Negatiivisia tarpeita taas ovat esimerkiksi toisten tarkoituksellinen hyväksikäyttäminen tai ihmisoikeuksien loukkaaminen.

Jos siis joku tulee minulle väittämään, että hänen ihmissuhteissaan ei ole mitään tarkoitushakuista, väitän hänen valehtelevan joko minulle tai itselleen. Mitä järkeä ihmissuhteissa olisi, jos kukaan ei tarvitsisi toistaan? Uskoakseni ei mitään. Uskon myös, että ihmisen sosiaalisuudella on biologinen ja evolutiivinen pohjansa - toisia on tarvittu, jotta selvittäisiin lajia uhkaavista vaaroista. Millä kaikilla eri tavoilla tuo sosiaalisuuden kehittyminen on sitten ilmennyt, sitä olisi mielenkiintoista joskus selvittää tarkemminkin.

Joka tapauksessa teesini on, että näennäisesti epäitsekkäidenkin tekojen takana on itsekäs syy. Hyvän tekeminenhän tuntuu mukavalta: tulee sellainen olo, että on tehnyt jotakin merkittävää. Ei itsekkyyden tarvitse tässä tapauksessa kuitenkaan olla negatiivinen asia. Niin nyt vain on ollut aina - emme me ole tarpeitamme valinneet. Ne ovat geeneissämme.