Itsemurhan itsekkyydestä

Väitetään, että itsemurha on itsekästä. Päivänsä päättänyt ihminen aiheuttaa teollaan surua läheisilleen ja omaisilleen - miten ajattelematonta se häneltä oli, miten omanapakeskeistä! On tietenkin luonnollista tuntea surun ja kaipauksen rinnalla vihaa kuollutta kohtaan, mutta se on myös itsekästä. Pointtini on, että se on nimenomaan itsekkäämpää kuin itsemurhan tekeminen. On suurinta itsekkyyttä vaatia ystäväänsä/vanhempiaan/lapsiaan/sukulaisiaan elämään, vaikka toisesta jo pelkkä olemassa oleminen tuntuisi sietämättömältä. On itsekästä pakottaa toinen jäämään henkiin vain siksi, ettei tarvitsisi surra hänen poismenoaan.

Ihminen on vapaa yksilö, ei kenenkään omaisuutta. Minua oksettaa erityisesti sellainen ajattelu, että lapset olisivat vanhempiensa omaisuutta siksi, että nämä päättivät haluta itselleen lapsia (itsekästä!) ja tuoda heidät tähän maailmaan. Lapset syntyvät ja vanhemmat pitävät heidät hengissä antamalla ruokaa, vaatteita ja turvaa. He antavat lapsilleen hyvän elämän eväitä, mutta eivät lopulta voi asettua hallitsemaan jälkikasvuaan - elämä vanhemmilta on lahja, mutta lahjan saaja saa päättää, mitä lahjallaan tekee. Eikö totta?

Minulla ei ole lapsia, joten minun on tietenkin helppoa ajatella näin. Toivon sydämeni pohjasta, että jos joskus saan lapsia, en kuvittele omistavani heitä, vaikka minuun sattuisikin, jos joku heistä haluaisi kuolla.

Itse masennuksen laaksossa vaeltaneena tiedän myös, mitä on haluta pois elämästä. Tiedän senkin, millaista on olla vierelläkulkija sellaiselle ihmiselle, joka on itselle hyvin tärkeä mutta joka myös haluaisi tappaa itsensä. Suuttumustahan se minussa herättää, mutta sentään tiedostan tilanteen ja yritän päästä itsekkyydestäni eroon. Voin yrittää auttaa toista, mutta en voi pakottaa elämään. Eläminen on jokaisen oma valinta.